Taidan olla melko harvinainen tyyppi: pidän maanantaista. Olen aina pitänyt. Olinpa sitten töissä tai en. Maanantait ovat siitä mukavia päiviä, että silloin voi aloittaa kaiken "alusta" (sen vuoksiko minulla ei onnistu laihdutus, koska "punnitus" viikko alkaa aina perjantaisin 1.1. kunniaksi?), posti kulkee ja viikonloppu on ohitse. Lauantai on kiva päivä, mutta en ole koskaan ollut sunnuntain ylin ystävä. Sunnuntai on tavallaan ärsyttävän leppoisa päivä ja koska olen toiminnan nainen, maanantai on huomattavasti parempi kaveri.

-----------------

Tauko, käytin Esikoistani vessassa. Tyypillistä tuuriani: just kun on saanut hyvän asennon, mukiin kuumaa kahvia ja lapset puuhastelevat jotain keskenään (pienin seikkailee lattialla ja vanhemmat lapset katsovat jotain piirrettyä/piirtävät), tarvitsee joku lapsista äitiä. No, ei se auta kuin poistua tietokoneen ruudun edestä, en halua että lapsi pissaa housuun, kun ei itse pysty käymään vessassa.

Mistä saankin aasinsillan seuraavaan asiaan: kävimme eilen katsomassa Esikoiseni kanssa "Risto Räppääjä ja polkupyörävaras" elokuvan. Kovasti jännäsin sen jälkeen, mitä Esikoiseni ajattelee kohtauksesta, jossa yksi elokuvan hahmoista on joutunut pyörätuoliin onnettomuuden jälkeen. Risto Räppääjä ja Nelli pohtivat, millaista olisi jos Robert ei kävelisi enää koskaan. Mietin että tuntuuko tyttärestäni pahalta... Oli hän puhellut taas isälleen, kun muisti että hän on joskus kävellyt. Joskus mietin, onko tyttäreni koskaan katkera tms., koska hän ei pysty kävelemään, juoksemaan ym., kuten ikätoverinsa. Onko hän onnellinen? Olen joskus kysynyt häneltä, mutta harvoin puhuu omista tuntemuksistaan. Tuumaa vain että on onnellinen ja tekee asiat omalla tavallaan. Mutta silti: kaipaako hän toimivia jalkoja? Itsestäni tuntuu joskus pahalta, kun katson tytärtäni kun hän näkee juoksevia lapsia ja Pikkuveli laskee pulkalla mäkeä. Olisi mukavaa mennä tyttäreni ajatuksiin ja saada selville, mitä hän ajattelee.

Asiasta kolmanteen: "Risto Räppääjä ja polkupyörävaras" oli ihan jees leffa, ehkä hieman outo omasta mielestäni, mutta siitä huolimatta ihan ok. Parasta leffassa oli Eppujen Martti Syrjä ja kun hän ilmestyi valkokankaalle, en voinut olla kihertämättä naurusta. Tyttäreni tykkäsi kovasti elokuvasta, nyt toiveena on että hän näkisi jossain vaiheessa ensimmäisen Räppääjän.

Katsoimme myös mieheni kanssa "Mimic 3":n, kun olimme saaneet lapset yöunille. Alussa leffa vaikutti mielenkiintoiselta, mutta loppua kohden läsähti kuin pannukakku. No, sainpa taas yhden myytävän kirpparille. Tänä iltana tulee tuskin katseltua elokuvia: tänään tulee Täydelliset naiset ja sen jälkeen saan suunnata suoraan nukkumaan, kun olen taas yksin lasten kanssa - ellei uni tule kesken Täydellisten naisten...